Hyvänmielen blogin päivittämisestä ei pitäisi ottaa mitään paineita. Enkä ehkä otakaan, mutta olisi kiva, jos joskus ehtisi kirjoittaakin jotain. Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet tavallistakin viuhuvammin ohi ja tuntuu, etteivät tunnit riitä edes nukkumiseen ja syömiseen, saati sitten kirjoittamiseen. Monia hurjan kivojakin asioita on ollut, vaikka liika onkin vähän liikaa. Ainakin jos ei ikinä ehdi hengähtää. Tuleva viikkokin on aika vauhdikas, mutta siihen mahtuu sentään jokunen rauhallisempi aamu ja vapaailtojakin taitaa olla.
Kivoimpia juttuja ovat tainneet olla kevään eka Vasen linja -klubi, omat tuparit puoli vuotta muuton jälkeen ja tutkimuspäivät Mikkelissä. Vaikka reissaaminen on vähän väsyttävää, uusien kaupunkien ja ihmisten näkeminen on kivaa ja tiedeyhteisöissä hengaamisesta saa aina jotain uutta voimaa ja inspiraatiota. Tuparit taas olivat aivan ihanat, täynnä ystäviä ja hyvää ruokaa ja laulua ja soittoa. En ole kovin hyvä juhlien järjestäjä, mutta nyt tuli sellainen olo, että kyllä minäkin osaan. Kaikkein parasta oli tietysti huomata, miten paljon hyviä ihmisiä mulla on tässä elämässä.
Uusia asioita on tapahtunut paljon. Kävin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ihan oikeassa kampaamossa enkä edes saanut kovin pahoja traumoja. Söin Kasvisbaarissa. Kävin Jyväskylän yliopiston kirjastolla ja Mummin pullapuodissa. Järjestin sitä klubia ja ekat bileet tässä kodissa. Mikkelissä olen tainnut käydä joskus pelaamassa futista, mutta voi senkin silti laskea uudeksi. Ja sain muuten elämäni ensimmäisen lehtijuttupalkkionkin. Juttuja olen kyllä kirjoittanut vuosikausia, koskaan ennen niistä ei vain ole maksettu mitään... Ehkä jotain muutakin, en muista eikä se haittaa.
Läppäri hajosi taas vähän lisää ja olin pari päivää ihan pulassa. Uusi kaveri onneksi antoi vanhan mäkkinsä lainaksi, olen jo salaa vähän rakastunut tähän. Kuvia ei nyt ole, kun ne ovat kaikki vanhan koneen syövereissä tai kameran muistikortilla vielä. Niiden sijaan voi fiilistellä vaikka Helsinkiä:
Ravintolapäivä oli tänään, mutta se meni sivu suun kun olin töissä. Siellä puhuttiin perustulosta, ammattislangista ja teitittelystä. Asiakkaana käynyt irakilaistyttö tiesi suomalaisia paremmin, että ihmisistä ei koskaan saisi sanoa "se" vaan pitäisi sanoa "hän".
Huomenna menen Jyväskylään. Se tuntuu jo rutiinilta, hyvältä.
